Tätä on TahkoMTB – live kokemuksia jälkijunaan

TahkoMTB maastopyöräilytapahtuma järjestettiin tänä vuonna jo kahdettakymmenettä kertaa ja meikäläiselle ralli oli nyt toinen. Turisteille on tarjolla 25 ja 45 km matkat, mutta kunnon kidutuksen pääsee kokemaan vain standardiksi muodostuneella 60 km reitillä, jonka voi tarvittaessa kiertää vaikka neljä kertaa.

Itselleni täysin yllätyksenä tullut reissu alkoi tänä vuonna Tampereelta, jossa tankkaus aloitettin jo heti perjantaina.

Koska Poudan Pekka oli ennustellut kohtalaisen kesäistä keliä, oli varustuksen kanssa kovasti pohdiskelua. Tarkeneeko fleece-kerrastolla ja mahtaako normaali kumipyörä pitää märällä podulla, vai onko laitettava nastaa alle?

Laurin kanssa otettiin pieni keskustelusessio Tahkolla nestetankkauksen lomassa.

Valmistautuminen reitille

Riippuen siitä keneltä kysyi, oli pukeutumissuosituksena shortsia tai pitkää kalsaria toppahousujen alla. Sateista keliä ja kymmentä asetetta lämpöä oli luvassa, mutta koska Alpeilla vedettiin lumessa shortsi/t-paita -yhdistelmällä, en kehdannut sen pidempää Tahkon reitillekään varata. Paidan päälle kevyt tuulitakki, jonka sain osallistujalahjana Passportes du Soleil tapahtumasta Ranskassa. (Koko tapahtuma maksoi 45 € hisseineen, lahjoineen ja punaviineineen *vink vink*).

Koska reitillä oli odotettavissa melkoista mutakylpyä, jätin sileämmän XC renkaan vaihtamatta ja lähdin reissuun Maxxiksen High Rollerilla ja takana Vittorian Morsa. Konkarin suositus yöajon jälkeen oli kylläkin Nauha-Sisu tai Leopard 2 tankki, mutta meikäläisen taisteluvaununa toimi Pivot Mach6, joka sekin on kyllä suunniteltu ehkä hieman kovempaan enduroon, eikä niinkään tällaiseen XC henkiseen poljeskeluun.

Kisa käyntiin

Alkujännityksestä toipuneena haparoin lähtöalueelle reilun kolmensadan muun lähtijän ryhmään, jossa strategiana oli päästä ensimmäisen kolmanneksen mukana reitin pahimpiin laskuihin. Koska pääpanostukseni oli alamäissä, yritin saada ympärilleni suhteellisen väljän ajoryhmän, ettei alamäessä tarvisi laahata jatkuvasti jarrut pohjassa.

Ensimmäinen 12 km rullailtiinkin hyvällä temmolla ja lähtöryhmän jäsenet alkoivat pikkuhiljaa löytää itsellensä omat paikat. Sen kummempia ohituksia ei meikäläisestäkään tehty, joka yllätti tietenkin positiivisesti. Ensimmäiseen huoltoon saavuttiinkin kirkkain mielin.

1. huolto

Ensimmäisen 5 km kohdalla tuntunut renkaan pienoinen sortuminen kieli siitä, että rengas vuotaa ja lisäsin huollossa lisää painetta, joka oli päässyt tippumaan jo puoleentoista bariin. Suuremmat ongelmat paljastuivat eräällä kilpakumppanilla, jonka uunituore Kona oli porsinut linkustosta laakerin ja hänen kisansa päättyi siihen. Kateellisena lähdin jatkamaan matkaa ja toivotin hänelle mukavia hetkiä palautusjuoman ääressä.

Heti huollon jälkeen alettiin tarjoilemaan aitoa Tahko MTB:tä. Kinahmin ensimäinen nousu oli edessä ja takapakasta alettiin etsimään suurinta mahdollista ratasta. Kovasta kadenssistani huolimatta joku epeli alkoi pikkuhiljaa hiipimään rinnalleni ja pyrki selkeästi ohittamaan. Kohteliaasti huomautin häntä ”anteeksi, mutta ylämäessä ei saa ohittaa”, mutta hän havaitsi bluffini ja jatkoi naureskellen matkaansa. Pakko oli kuitenkin yrittää 🙂

Kinahmin puolivälissä alkoi syyläri keittämään siihen malliin, että pistin tuulitakin reppuun ja jatkoin t-paidalla. Mäen päällä alkoivat voimat selkeästi ehtymään ja hieman liian kireälle säätämäni oikea poljin ei halunnut päästää irti kengästäni, joten seurauksena oli tutustuminen savolaiseen turpeeseen. Nopeasti ilmoitin, että ”en kaatunut”, jonka takana tulija vahvisti, ettei kukaan nähnyt. Huh!

Pari sataa metriä eteenpäin ja vauhti oli loivassa ylämäessä todella hidasta. Väsyneenä keräsin hieman lisää mustelmia kroppaan tyylipuhtaan OTB:n seurauksena. Tässä kohdassa päätin alkaa himmailemaan, koska matkaa oli yli 2/3 vielä jäljellä. Kinahmin ensimmäinen lasku meni sutjakasti ja toinen taukokeidas avautuikin pian eteeni.

2. huolto

Toisessa huollossa takarengas ei ollut enää vuotanut, joten litkut tuntuivat tepsivän ja tukkivan vuodot. Pari kuppia suolakurkkua ja siivu urheilujuomaa naamariin ja taas tien päälle. Erikoisuutena toisessa huollossa löytyi painepesuri, jolla siivosin muutaman kilon kuraa pyörästä, jotta seuraava tiesiirtymä kulkisi hieman livakammin.

Hiekkatieaukealla menoa siivitti navakka vastatuuli, joten tyydyin ajelemaan toisten imussa aina Kinahmin toiselle nousulle asti. Tämä legendaarinen kivikkopätkä muistui mieleen 2011 reitiltä, eikä se pettänyt nytkään. Maastopyöräilyn suola, eli taluttaminen alkoi viimeistään tässä.

Kinahmin toisen nousun käveltyäni ylös alkoi kroppa yllättäen ilmoittelemaan, että nyt on tehty jo tarpeeksi. Käsien ojentajat alkoivat kipuilemaan pyörän työntämisestä yläviistoon 😀

Alaspäin päästiinkin mukavaa uutta metsäautotien pohjaa, jossa aloin hieman ilakoimaan ja heitin takarengasta sivulle pienen nyppylän päällä. Samassa hetkessä kuului takaa kova metallinen kilahdus ja toivoin jo matkani katkeavan esimerkiksi vaihteiston hajoamiseen. Mutta vielä mitä. Pyörä kulki eteenpäin ihan samalla tavalla, kuin ennenkin. Vaihteet toimivat, jarrut jarruttivat ja renkaassa oli ilmaa, joten ei auttanut kuin jatkaa eteenpäin.

3. huolto

Kolmannessa huollossa paljastui äänen aiheuttajaksi katkennut takapinna. Melkoisia rymyämisiä olen minäkin pyörillä tehnyt ympäri maailmaa ja tämä oli ensimmäinen pinna, jonka sain katkaistua. Onneksi ilmat eivät karanneet renkaasta, eikä muutakaan vahinkoa näyttänyt sattuneen, joten giddy up vaan!

Unohtui sanoa:

Tästä seuraavasta etapista ei oikein ole enää muistikuvaa. Jalat taisivat krampata jossain kohdassa ja söin kourallisen magnesiumia sen hillitsemiseksi. Taisin nähdä työkaverin tällä pätkällä? Olli olitko se sä, vai näinkö harhoja? Eniveis neljäs huoltopiste ei tullut sekuntiakaan liian aikaisin.

4. huolto

Neljänkympin huollossa herkkuja huuleen ja takaisin ratsaille. Neljännen ja viidennen huoltopisteen välissä ei ollut ”kuin” 6,2 km, joten sisäisesti ehdin jo hieman naurahtaa tämän olevan mukavan lyhyt pätkä.

Ei ollut.

Korkeuseroa riitti jokaiselle pätkälle

Tämä 6,2 kilometriä oli kuitenkin mutaisin ja mäkisin osuus koko reitistä, joten kovin montaa kertaa ei polkimet ja kengät päässeet kohtaamaan. Pääasiassa tämä osuus meni siis pyörää työntäen riippumatta siitä, oliko mäki ylös vai alas päin.

5. huolto

Tässä vaiheessa vartalon ääriviivat alkoivat jo hämärtymään, eikä ajatus toiminut yhtään jalkoja vikkelämmin. Viimeisellä huollolla väsynyttä matkaajaa hemmoteltiin kuitenkin todellisella herkulla. Viimeisen päälle maukas vohveli kuorrutettuna mansikkahillolla! Kyllä kelpasi!

Tahkon noutopöytä notkuu herkuista

Tähän huoltoon ehti mukaan samaan aikaan junnusarjalainen, joka kaasutti paikalle pölypilven saattelemana. Fillari lennosta maahan ja suolakurkkukuppiin kiinni. Hädin tuskin pyörät ehtivät pysähtymään, kun jo oltiin taas matkalla. Huoltohenkilökunta ihasteli kaverin vauhdikkuutta ja totesin meidän muiden olevan ihan yhtä kiireessä. Liikenopeudet vain olivat jo hiipuneet lähelle tervattua muumiota.

El Grande

Viimeinen etappi on ehkä Tahkon reitin tunnetuin. 50 kilometrin rajapyykillä se alkaa. El Grande, tuo maastopyöräilyn Mount Everest. ~4 kilometriä pelkkää nousua ennen Tahkovuoren huippua. Kun takana on jo puolensataa kilometriä, alkaa El Granden nousu tuntua pohkeissa.

Maastopyöräilijän raato (vas) varoittamassa muita varmalta turmioltoa

Mäen alla tovin tuskailtuani, oli pakko lähteä katsomaan mihin muut osallistujat häviävät. Paikoitelleen tuli jopa poljettua, mutta pääasiassa kengänpohjat kuluivat renkaita enemmän.

Kun kierrokselta pääsee El Grandessa siihen, että näkee hissin yläaseman…voi sitä autuuden tunnetta. Se on todella vapauttava.

Mikko ”Peltsi” Peltola

Tuolihissin kolina alkoi kantautua etäisenä ja kohta siirryttiin polulta hiekkatielle. Muutama innokas fani tööttäili ihan helvetin ärsyttäviin torviin ”kannustaen” äkkiä poistumaan kuuloetäisyydeltä. Viimeisten metrien aikana reidet tuuttasivat varattua, eikä kropassa tuntunut olevan enää mitään jäljellä. Sitten se loppui.

Korvissa kohisi ja kaikki äänet katosivat ympäriltä. Tuntui, kuin olisi voittanut olympialaisissa. Tai vähintään Keikyän koulujenvälisisssä päässyt 3000 m juoksussa välieriin. Enivei kiipeäminen taukosi. Alkoi tasainen hiekkatie, joka luikerteli vielä viimeiset metrit Tahkokovuoren huipulla ennen koko Tahko MTB:n huipentumaa, loppulaskua.

Loppulasku

Sitten se alkaa. Mielipuolinen pommitus kohti maalia. Downhill bermit vain pölisivät, kun niihin pääsi taittamaan täydellä riemulla. Hetken ihmettelin miksei pyöräilyä voisi harrastaa pelkästään näin. Alamäkeä ajaen. Pitäisi vain keksiä jokin tapa nousta vaivatta ylös… En jäänyt märehtimään tätä se enempää, vaan väänsin viimeisetkin mehut irti Pivotista ja ryntäsin kohti maalia hymy huulilla. Alamäki, tuo ihana olkapäitä hajoittava maan muoto siivitti Arizonan hiilikuitukeksinnön sellaiseen vauhtiin, että täysin voimattomat kädet vain roikkuivat mukana, eikä ohjauksesta ollut tietoakaan. Sitten se loppui. Se alämäki meinaan.

Keskelle loppulaskun alamäkeä oli laitettu ylämäki.

via GIPHY

Jokaisen osallistujan ilme oli kohtalaisen priceless tässä kohdassa. Kysymyksiä oli paljon ilmassa, mutta tärkein ehkä oli miksi? Emme jääneet odottamaan kysymyksiimme vastauksia, koska laulu raikasi maalialueelta ja voitto maistui jo kielen päällä.

Upeasti kannustava fanilauma siivitti pyörien työntämistä ylämäkeen, kunnes havaitsin yhden kauneimmista asioista viimeisen reilun kuuden tunnin matkalta. Purkillinen kylmää ja harmaata suomen kesää pilkotti kannustavan herran kädessä. Tuo sinivalkoraidallinen purkki oli saatava ja hän luopuikin siitä ilman vastarintaa nähdessään maastopyöräilijän ahdingon. Sinä tuntematon Tahkonrinteen ritari, minä kiitän sinua!

Lonkerotölkin jämät piristivät meikäläisen hyppäämään jälleen ratsaille ja kohta tuhatpäinen fanilauma jo kuohui edessäni hurraten maaliin tuloani! Olin maalissa!

Raikas kesäjuoma ja suukko vaimolta (ei kuvassa) olivat kyllä hieno palkinto tälle rääkille.

Loppusanat

60 km oli paljon rankempi vuonna 2018, kuin mitä se oli 2011. Epäilen tämän johtuvan 20 kg:n ylipainostani ja siitä, etten ole polkenut pyörällä reiluun vuoteen edes yhteensä niin paljoa, kuin Tahkon MTB reitti oli. Voi toki johtua jostain muustakin, mutten lähde spekuloimaan.

Ihan aidosti en ikinä epäillyt maaliinpääsyä, mutta paineet ajan parantamisesta kyllä puskivat rynnistämään ehkä jopa liikaa alkuvaiheessa. Vuoden 2011 maaliintuloaikani oli 6:47:13 ja tänä vuonna 6:19:37, eli aikani parani vajaalla puolella tunnilla siitä huolimatta, että reitti oli todella paljon haastavampi.

Eniten mieltäni piristää kuitenkin se, että aikani oli noin 20 minuuttia nopeampi, kuin Lauri on ikinä ajanut. Haaste on heitetty 😉

Finaalissa asti <3

 

2 Comments

  1. Joku kovaan ääneen huohottava ja puuskuttava, mutta hitaasti liikkuva Pivot-kuski tuli vastaan siinä kolmannen ja neljännen huollon välissä =D

    • ari

      5.7.2018 at 13:32

      No ilmankos olin niin puhki, jos vielä poljin vastaan muita 😛

Comments are closed.

© 2018 Failreaction

Theme by Anders NorenUp ↑