Kesän kohokohtaa odoteltiin innolla. Uusi todella maistuva pyörä pakattuna kassiin, lennon lähtöön pari tuntia, kylmä mukillinen sihiä Oak Barrelissa. Aurinkokin taisi hieman pilkottaa pilvien takaa ja lämpötila oli tasainen +15.

Pikaisen suoran lennon jälkeen pääsimme todistamaan Slovenian kesän kovinta sademyrskyä. Vettä tuli ehkä jopa vähän enemmän kuin kotona, mutta hei! Onneksi oli sentään lämmin!

Sää sama kuin kotona, maisemat ei

Perillä Jani Herzog jo odotti meitä sovitusti ja esitteli meidät meidän seuraavan viikon oppaalle / seuramiehelle Primozille. Tavarat autoon, Kylmää Lazkoa ja Unionia käteen. Matka kohti vuoristoa sai alkaa.

Kaffeplöröt kohtalaisessa mielenrauhassa

Aamulla herättiin majatalolta ja olo oli hieman sekava, eilinen saapuminen pimeessä ja sateessa ei antanut kovin lupaavaa kuvaa, sen verran pystyi näkemään että ollaan jossain syvällä maaseudulla.  Joten vaatteet päälle ja alakertaan aamupalalle ja kas kas! Majatalo oli täydellinen, idyllinen maalaistalo suurten vuorien kupeessa. Maisemat oli henkeä salpaavia!

Päivän ensimmäinen ralli oli ylöspäin, eli  pienet alkulämmöt mäen päälle, 200 m nousua 1,5 km matkalla. Kyseisestä spotista lähti myös endurokisojen reitit. Majatalon sijainti oli siis todellakin täysi kymppi!  Reissun aikana todettiin, että tämä ”kylä” mikä lie, on aivan täynnä traileja joka suuntaan ja 400 metrin päässä oleva toinen majatalo on pelkästään keskittynyt mtb turisteihin ja hoitavat myös shutlausta. Tämä majatalo oli ikävä kyllä täynnä tulevien EWS Qualifyer kisojen takia, muuten mekin olisimme olleet siellä! Majatalon isäntä on myös hyvin aktiivinen trailien tekijä ja kuski itsekkin. ”Kylä” on tarkemmin ottaen nimeltään Jamnica ja alue on Jamnica single trail park.

Aurinkoa, hymyä ja Pivotteja. Hyvän kesäloman ainekset!

Jamnican aluetta ajoimme ensimmäisen päivän. Yksi mieleenpainuvimmista spoteista oli noin 100…200 metriä pitkä jyrkkä rinne joka oli jatkuvaa switchbackia. Ensimmäinen kun loppui, toinen alkoi. Hyvää treeniä! Suomalaiseen maastoon tottuneena Slovenian tuottama suurin yllätys oli rinteiden jyrkkyys ja sitä myöten switchbackien määrä + tiukkuus. Silloin kun polku ei mennyt jyrkkää rinnettä suoraan alas se meni jyrkkään rinteeseen kaivettua 20-40cm leveetä polkua pitkin. Polun vieressä ei ollut mitään. Ohjeet kuuluivatkin, että jos kaadutte, antakaa pyörän mennä ja ottakaa puista kiinni. Kiitos tästä neuvosta, nyt ei enää jännitä yhtään!

Primoz neuvoo Mikolle parhaat ajolinjat. Kuvasta voi hiukan päätellä rinteiden jyrkkyyksiä.

Polut olivat muuten pääasiassa aika helppoja, juuria oli jonkin verran, mutta ne olivat aika pieniä, pääasiassa ajaettiin kunttapohjaisia polkuja. Kiveä ja kalliota ei ollut juurikaan.  Verrattuna esim vuosi sitten tehtyyn Italian reissuun, oli mukavaa olla pienellä iskuryhmällä liikenteessä. Aikaa jäi vaikeiden spottien hieromiseen joissa Primoz mielellään neuvoi ja kannusti. Tämä viikko opetti aika paljon lisää maastopyöräilystä. Tämän todettuani voin suositella Slovenian treenileiriä kaikille enduroa ajaville.

Seuraava aamu koitti ja aamu toi mukanaan kaatosateen. Ei haittaa, antaa sataa vaan, koska tänään ei kastuta! Ai miksi ei kastuta? 

Ensimmäisen ajopäivän kääntyessä loppua kohti ajelin tyytyväisenä mäkeä alas. Tiukka traili alkoi olla lopuillaan ja oli muuttunut loivaksi ja helpoksi. Liian helpoksi. Höntsäilin enkä keskittynyt ja renkaan eteen tullut juuri pääsi yllättämään. Ratti poikittain ja maailman luokan OTB:t kädet edellä, ninjamaisesti ukemilla kuraojan pohjalle ulvomaan kuin pikkulapsi kun olkapäätä poltti aivan vietävästi! Shokista toivuttani, pikakatsaus tilanteeseen, pyörä ehjä, kypärän lippa karannut, olkapäätä sattuu h*lvetisti, mutta käsi liikkuu ja ajokamat on läpimärät ja aivan kurassa. Lippa kiinni kypärään ja ajamaan. Jos ei luu törrötä niin silloin ajetaan!

Mieli kuitenkin muuttui lopputrailin aikana. Polte olkapäässä kävi aivan jäätäväksi ja pelko persiissä lisääntyi. Autolla Mikon särkylääkkeet huiviin ja ajopaidan vaihto puhtaaseen. Primoz kysyi, että pystynkö ajamaan samalla kun Mikon kanssa kaksistaan puettiin mulle paitaa päälle, ” Of course we ride!” vastasin! Autoon ja kohti vuoria. Vartin päästä todellisuus tuli vastaan kun jokainen töyssy tiessä oli kuin veitsen isku, eli ajot on ajettu.

Primoz kyyditsi terveyskeskukseen jossa ei osattu paljoa tehdä, uusi automatka lähimpään sairaalaan jossa olkapää kuvattiin ja lääkäri katsoi voimatasot ja liikeradat. Mitään näillä havaittavaa ei ollut rikki, ohjeiksi magneettikuvaukseen kotimaassa ja lepoa tästä eteen päin. Kysyin, että riittääkö päivä, vastaus oli että mieluiten kolme viikkoa. Yhteispäätöksellä lääkärin kanssa sovittiin, että päivä riittää ja saan kunnon tropit, että ajot voi jatkua jos vaan kivut sallii.

Eli lepäsin sadepäivän ja mikko ajoi kurapaskalääryssä. Oikein sille.

Petzen & rapebear

Keskiviikkona oli odotettu Petzenin vuoro. Täällä on jo aikaisemmin mainostettu Flow trail. Flow trail oli todella nimensä mukainen! Pinta oli kuin betonia ja bermit oli todella hyvin tehdyt. Omaan makuuni traililla olisi pitänyt olla enemmän hyppyjä, droppeja yms muuta jumppaa. Nyt siellä ei ollut oikeastaan yhtään. Muutama sinne päin oleva oli. Turistit laskivat tätä bemakseilla, satasen täysjousto yosemiteillä ja ties millä.  Vuoren toisena trailina oli Thriller jota koitin ajaa, mutta olkapää oli aivan liian säleinä vielä, enkä pystynyt ajamaan siitä kuin puolet. Se on täysin vastakohta Flow trailille! Petzen oli nopeasti puhki ajettu, pitkä rinne, mutta vain kaksi eri trailiä. Suunnitelmissa on kuulemma tehdä vaativampi Flow trail. Odotellaan.

Omasta mielestäni parhaat rännit sattuivat reissun loppuun. Toka vika illan viimeinen lasku oli ehkä yksi parhaista ja samalla yksi kuumottavimmasta. Paikoitellen polku oli aivan jäätävän jyrkkää ja paljasta vuoren rinnettä 10…20 cm leveällä polulla. Suurimmaksi osaksi kuitenkin todella hienoa sinkkutrailia. NAM!

Lähtöpäivän aamulla ajoimme vielä pari tuntia ja poluiksi tuli hyvää flowta omaavia polkuja. Onnen kantamoinen sattui jossakin kohtaa, kun katsoin polun jatkuvan suoraan vaikka se kääntyikin vasuriin, käänsin, liian myöhään ja eturengas upposi pehmeeseen multaan ja pehmeä laskeutuminen jo murusina olevalle olkapäälle. Opetin koko Slovenialle kerralla kaikki Suomen kielen kirosanat.

Tätä kirjoitusta tehdessä on jo olkapään kunto selvinnyt ja leikkaus on takana päin. Vaurioita löytyi lisää, niin kuin rakenneavauksissa usein löytyy. Tiedossa oli olkapään luun kasaam painuminen kun olapää oli käynyt pois paikoiltaan ja takaisin tullessaan lyönyt lapaluuhun. Luita yhdessä pitävä jänne oli etupuolelta revennyt. Uutena tietona tuli korppilisäkkeen murtuma ja jotain hässäkkää lihoissa joka meni hiukan lääkehuuruissa ohi. Luut korjattiin titaaniruuveilla ja jänne niiteillä. Usean kuukauden kuntoutus on edessä joten nyt on hyvää aikaa muistella tätä hienoa ja ikimuistoista reissua.

Vaikka Slovenia otti yhden olkapään, niin kyllä se antoikin paljon! Omaan ajoon tuli taas lisää timantin hioutumista, tuli nähtyä spektaakkelimaisia maisemia ja tavattua todella hienoja ihmisiä. Nämä ihmiset tekevät Sloveniasta käymisen arvoisen. Näitä tyyppejä voi sanoa ystävikseen jo viikon tuntemisen jälkeen.

Reissu antoi myös hyvää perspektiiviä enduroon. Reissun aikana ajettiin myös Suomessa Levin EWS Qualifyer kisoja. Somesta seurasin kuin kiukuteltiin kun treenipäivän hissilippu ei kuulu hintaan, kuinka joku spotti on liian vaarallinen, on liikaa siirtymää, on pakko pitää kypärää, on sitä ja ei ole tätä. Mikko osallistui tähän Black Hole Enduroon. Kaksi päiväinen kisa. Ensimmäisenä päivänä lähtöalueelle sai mennä hissillä jos halusi, lippu ei kuulunut hintaan. Ensimmäisenä päivänä ajettiin yksi EK, pituudeltaan alkaen 12 minuuttia, Mikko ajoi sen 16 minuuttiin. Seuraavana päivänä lämpö kipusi +35 asteeseen ja hissiä ei enää ollut. 3 EK:ta, 2500 nousumetriä ja kypärät päässä tietysti. EK:t olivat 80 prosenttisesti semmoisia kuin Suomessa se yksi vaikea spotti siellä täällä. Ei tarvitse kovin kauaa miettiä, miksi suomikuski ei pärjää maailmalla kun muut ajavat koko ikänsä näitä polkuja.

Osallistumismitali