Ilmatieteenlaitos lupaa kahta lämpöastetta ja vesisadetta. Aika siis sanoa heipat Suomen ”neljälle vuodenajalle” ja tehdä aikahyppy suoraan alkukesän ilmastoon. Pyörä siis pakettiin ja Helsinki-Vantaan ja Berlinin kautta Teneriffalle.

Perillä odotti Toyota Yaris. Ihan helposti mahtui Yarikseen kaksi pyörää, kaksi laukkua, kaksi käsimatkatavaraa ja kaksi naista. Majoituimme kuuden hengen huoneistossa El Medanon surffikylässä, ei paskemmat näkymät terdeltä.

My bag is bigger than this car!

Meri-, vuoristo- ja kaupunkinäköala samalta partsilta. Ei paha!

Ensimmäiset kolme päivää oli varattu kiipeilyyn, haikkaukseen, surffaukseen ja ajoon valmistavaan tankkaukseen. Tuuli oli kuitenkin niin heikko, että surffaaminen piti siirtää tuonnemmas, joten ei muuta kuin suunta vuoren seinämille. Teneriffalla ei ihan joka paikassa ole kenttää, ei varsinkaan vuorilla ja kanjoneissa, joissa parhaat kiipeilymestat sijaitsevat. Emme siis koskaan saaneet kiinni kaveria, jonka kanssa meidän piti kiivetä. Päädyimme siis lainaamaan pari postimerkkiä basecampiltä ja menimme boulderoimaan Aricoon. Ihan mahtava päivä!

Postimerkki oli selässä paljon isompi kuin maassa kun sitä katsoi neljästä metristä.

Seuraava päivä koostui kolmen tunnin haikista Masca-trailillä, onneksi kuljimme reitin ylhäältä alas, toisin päin homma olisi voinut käydä aika happoisaksi. Hieno paikka!

Kuvat alusta ja lopusta. Vaikuttavaa maisemaa riitti koko kolmituntisen vaelluksen ajan.

Viikonlopun aikana saimme lisävahvistusta jengiin ja kuuden hengen huoneisto alkoi täyttyä. El medano, joka on surffikansan suosiossa hyvien tuuliolosuhteidensa vuoksi näytti meille luonnon ihmeen, kolmeen päivään ei tuullut yhtään, joten surffaaminen sai jäädä!

Vihdoin pyörän päälle

Maanantaiaamuna kaikki naiset olivat ajoissa lähtöpaikalla, josta Lavatraxin auto meidät nouti. Pyörät kärryyn ja kohti sisämaata. Lavatraxilla on ns. viikko-ohjelma, jonka mukaan lähdettiin etenemään. Ensimmäisenä päivänä siis Retamares Track.

Paras juttu oli, että saimme päivän opaspalvelut ihkauudelta oppaalta, Lauralta, joka aloitti työt Lavatraxilla tammikuun alussa ja olimme Lauran ensimmäinen opastettava ryhmä. Opas suoriutui tehtävästään maniosti ja myös me turistit aloimme päivän edetessä saada tuntumaa laavakiven, mitä erilaisimpien irtokivien ja kuulalaakereiden, sian pään kokoisten käpyjen, männynneulasten ja muun jännittävän päällä ajamiseen. Päivän speksit 26,4 km, ajoaika 1 h 40 min, 2177 m vertikaalilaskua, 82 m vertikaalinousua, maksiminopeus 53,6 km/h. Tiedot siis Stravasta, joten niihin voi suhtautua pienellä varauksella.

Päivästä selvittiin suuremmitta kolhuitta, vain yksi katkennut hissitolpan vaijeri ja yksi katkennut pinna. Onneksi El Medanossa oli loistava pyöräliike Bike Point, joka hoiti pyörät kuntoon. Shoppaillakin tietysti piti ja tyttöjen mukaan taisi lähteä ainakin kaksi uutta kypärää, ihan vaan koska turvallisuus (ja uutuusvärit).

Pilvien yllä ja alla.

Äxceetä ylämäkeen

Päivä uusi, kohteena Vilaflor Caminos. Ennakkoon oli jo varoiteltu, että homma alkaa 10 km ylämäkiosuudella. Poljin innosta puhkuen, koska vaikeimmat tiet vievät aina hienoimpiin paikkoihin. Tai sitten ei!

Odotuksissa oli vähintäänkin sensaatiomainen vuoristopolku mäntypuiden seassa, mutta totus oli vähän karumpi, neljä kilometriä alas samanlaista hiekkatietä, jota olimme juuri nousseet 10 kilometriä. Ja päädyimme lähes samaan pisteeseen kuin mistä polkemisen aloitimme – kysyinpä vain että mitäs vi**ua!

No loppupäivä oli onneksi teknistä ja vaikeaa: vaihtelevaa polkua, paljon eli PALJON kivikkojumppaa! Niin kauan kun liike-energia suuntautui polkua myöden alaspäin, kutonen rullasi kaikki kivet yli moitteetta, mutta kun typerä kuski painoi välillä vahingossa jarrua, niin yllättäen kivistä tulikin paljon isompia ylitettäviä. Päivän speksit 36,1 km, ajoaika 2 h 51 min, 1929 m vertikaalilaskua, 642 m vertikaalinousua, maksiminopeus 56,5 km/h.

Kolmas koitos

Luvassa oli kuulemma jotain DH-henkistä, itsesuojeluvaisto käski laittaa umpikypärä päähän. Taas aloitettiin nousulla, tällä kertaa nousu oli onneksi vain kiva alkulämppä, matkana noin nelisen kilometriä. Alaspäin oli kivaa ja monipuolista settiä. Ylempänä vuorella vuoroin kivikkojumppaa ja irtotavarassa surffamista. Irtotavaraa oli siis kukkapurkin koristehiekkamaisesta kevyestä kivestä aina hevosen pään kokoisiin irtokiviin, välillä tuntui kuin olisi ajanut 10 cm loskassa, ohjattavuus oli samaa luokkaa, eli nollassa.

Huikean fiiliksen voi totaalisesti murskata sillä, että lounaspaikasta saa vain toastia ja bocadilloja, joiden välissä oli halvinta juustoa ja lauantaimakkaraa. Nälkäinen nainen on kiukkuinen…

Alaosa reitistä oli aavikkopätkää, jonne oli rakennettu hyppyreitä ja laitureita, joten kyllä se siitä taas iloksi muuttui, nälästä huolimatta. Reitti päättyikin suoraan majapaikkamme vieressä sijaitsevalle uimarannalle. Päivän speksit 35,9 km, ajoaika 2 h 34 min, 1929 m vertikaalilaskua, 483 m vertikaalinousua, maksiminopeus 48,2 km/h.

Josko viimein tuulisi?

Keskiviikko, lepopäivä ajosta ja taas uusi mahdollisuus surffaamiselle. Aamu valkeni tyynenä, joten tukevan aamiaisen jälkeen luonnollinen valinta oli juoksulenkille lähteminen. Lähdin valloittamaan lähipolkuja, meren rantaa Punta de la Peladaan asti. Kokonaismatkaksi nyt ei kertynyt kuin reilu 7 km, mutta maasto oli jokseenkin haastavaa ja paikka paikoin myös varsin jännittävää. Polkujuoksua parhaimmillaan!

Kylään palattuani tuuli oli yltynyt niin valtavaksi, että surffaamisesta ei mitään toivoa, tuuli olisi kuljettanut meikäkonkarin varmaan Gran Canarialle. Menimme siis ulos syömään lounasta, siis kirjaimellisesti ulos. Fiilis oli kuin vappulounaalla: paleltaa, mutta hiprakka ja hyvä ruoka pitävät mielen iloisena. Sillä erotuksella kuitenkin, että taivaalta ei sentään satanut räntää.

Method Putkisto eli Pipeline passage

Näin alkuun voisi vaatimattomasti todeta, että reissun ehdottomasti paras ajopäivä! Monipuolista annettavaa: vauhdikasta single trackiä, rock gardenia, pyörän kantamista, lisää rock gardenia, tiukkoja switchbacksejä, isoja steppejä ylös ja alas ja loppuhuipennuksena kaikkea edellä mainittua, mutta kaktuksilla ympäröitynä.

Tauon pidimme ihanassa El Refugiossa, jossa ruoka oli hyvää, joskaan ei kovin halpaa. Muina päivinä lounaspaikat olivat lähinnä kioskeja, josta sai toastin tai tortilla de patatasia, joten tämä mesta erottui selkeästi edukseen! Päivän speksit 30,3 km, ajoaika 1 h 58 min, 2175 m vertikaalilaskua, 158 m vertikaalinousua, maksiminopeus 61,2 km/h, 1 rengasrikko.

 

Viimeistä viedään

Lauantai, viimeinen ja teknisin ajopäivä. Kohteena Area 61. Jos ei aiemmin reissulla vielä selvinnyt, millaista on maastopyöräily Teneriffalaisittain, niin täällä luulisi viimein käyvän selväksi. Kiveä ja louhikkoa oli paljon, baana oli leveää, joten linjavaihtoehtoja oli monia. Röykytys oli hauskaa ja ajaminen sujui, mitä nyt aina välillä piti yksinkertaisesti vaan kantaa pyörä kivikon toiseen reunaan, josta löytyi taas ajolinja, jota pääsi jatkamaan. Reitin osuva kuvaus löytyykin tästä: ”highly challenging tracks made of of large sections of bedrock which demands your full concentration as it reveals its many hollows waiting to trap a front wheel and eject you swiftly over the bars”.

Switchbackit eivät ole koskaan olleet mun tuoppi olutta, niin sanotusti. Tällä reitillä niitä kuitenkin oli PALJON ja ilokseni huomasin, että käännökset vasemmalle sujuvat melkein alustalla kuin alustalla. Irtonaisella laavakivellä switchbackit olivat varsin siedettäviä molempiin suuntiin, mutta kivikossa se pyörä vaan ei käänny oikealle, ei hyvällä eikä pahalla.

Loppuosa reitistä oli samaa kuin tiistaina, mutta ei haitannut, ei ollut liian tuttua polkua, vielä… Päivän speksit 23,5 km, ajoaika 1 h 57 min, 1855 m vertikaalilaskua, 158 m vertikaalinousua, maksiminopeus 59 km/h, 1 rengasrikko.

Aina vastoin sääntöjä!

Onneks oli mekaanikko mukana.

Ai syötiinkö me mitään?

Ehdottoman isot kehut ansaitsee El Medanon ravintolatarjonta. Etenkin kalan ja merenelävien ystävälle löytyy vaikka mitä, ja laadukkaasti! Mikä parasta, ruoka oli miltei ilmaista ja sitä oli paljon. Seitsemän hengen ravintolalasku tapaksineen, pääruokineen ja juomineen taisi viikon aikana olla suurimmillaan 155€. Olutkin oli halpaa, mutta erikoisoluita oli koko kylässä tasan yksi, Dorada Especial. Tämän peruslagerin ainoa erikoisuus tuli sen nimestä.

Ainiin, unohdinko mainita, että joka aamu pysähdyimme kahville Titon kahvilaan Vilaflorin kylään. Tarjolla oli mantelikakkua, kahvia ja smoothieita. Jos ihmettelet, mihin on hävinnyt kaikki sokeri Kanariansaarilta, niin Titon Leche lecheen, mantelikakkuun ja viher”terveys”smoothieen! 😀

Harvinaislaatuista matkaseuraa

Seitsemän naista suomesta, joista puolet alimittaisia (alle 160 cm) ja vain yksi äiti. Myös kuulemma ensimmäinen kerta Lavatraxin historiassa kun koko porukka on naisia.

#ladysonwheels

Vaikka saattaa kuulostaa epämukavalta kun jokaista ajopäivää kuvaavat termit loose stuff, rockgarden, boulders, huge steps… ja lisänä vielä kaktukset ja pöly, niin ajaminen oli silti mahtavaa, taas kerran! Kuvista kiitos tytöille ja Lavatraxille!

Maija kiittää ja kuittaa, Pohjois-Teneriffa ja kaikki muut saaret jäi vielä ajamatta, joten pakko se on varmaan vielä palata. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

P.S. Poikkesin paluumatkalla Berlinissä parilla oluella, joten tuli se olutmatkailukorttikin käännettyä.